Reading week oli hartaasti odotettu: Ensinnäkin siksi, että vapaa viikko, itseopiskeluunkin tarkoitettu, on aina vapaa viikko. Ja toiseksi siksi, että reading weekin aloittava viikonloppu oli jo tammikuun alussa varattu Lontoon valloitukseen isän kanssa.
1.päivä
Oma taipaleeni alkoi kuuden tunnin bussimatkalla ja huvittavaa kyllä, olin itse tien päällä jo yhdeksän tuntia ennen kuin isän oli tarvinnut edes pohtia lentokentälle suuntaamista. Huvittavaa oli sekin, että oma matkani kesti yhdellä ainoalla bussilla silti pidempään kuin isäni matka junalla, bussilla, lentokoneella, toisella bussilla ja vielä taksilla. Yhdeksän tunnin etumatkani matkaseuraani nähden kuitenkin takasi sen, että ehdin mukavasti iltapäivällä etsiä hotellin ja taltuttaa flunssaani pienillä torkuilla, ja sen jälkeen käyttää tunnin lähimmän kolmen korttelin tutkimiseen. Tarpeetonta varmaan sanoa, että eksyin viidessätoista sekunnissa hotellilta lähdettyäni - ja lähdin kävelemään 180 astetta väärään suuntaan. Positiivista kyllä Lontoo on kuitenkin sen verran moderni kaupunki, että tunnustaa ruutukaavaa (mitä Middlesbrough suurelta osin ei tee), ja erehdyksen huomattua oli helppo päästä takaisin kartalle. Olennaiset paikat, kuten bussiasema (nimen omaan LÄHTEVIEN bussien bussiasema, saapuvien bussien asema oli muutaman korttelin päässä nurkan takana, mikä oli hieman hämmennystä aiheuttavaa kieltämättä), rautatieasema, metro ja lopulta myös ruokakauppa, löytyivät suhteellisen kivuttomasti. Tosin metro/rautatieaseman korttelia päädyin kiertämään useamman kerran ympäri, koska logiikkaani ei kerta kaikkiaan sopinut, että ovesta, jonka päällä lukee "shops, clubs & restaurants", pääsee luonnollisesti juuri Victoria Stationin liikekeskukseen ja sitä kautta itse Victoria Stationille. Koska tottakai juuri noiden kylttien alta rautatieasemaa itse lähtisin ensimmäisenä etsimään.. Pienistä navigointiongelmista huolimatta tutkimusmatkani oli kuitenkin varsin onnistunut ja ilta sujui viikonloppua suunnitellen ja Papan saapumista odotellen pikkutunneille asti.
Aamulla koossa oleva pieni matkaseurueemme suuntasi nuoremman sukupolven hieman tuskaisesta noususta huolimatta puoli yhdeksän yllättävän hyvälle aamupalalle, joka tulikin tarpeeseen pitkän päivää ajatellen. Päivän ensimmäisenä tavoitteena oli hankkia metroliput ja heti perään musikaaliliput. Suuntasimme siis heti aamusta Victoria Stationin aamuruuhkaan, jossa pian totesimme perässämme jonottavien olevan suomalaisia. Kummallista, kun on jo tottunut siihen, että Jyväskylän kokoisessa Middlesbroughissa ei juuri suomalaisia näy. Kolmen muun olemassa olosta tiedän ja kahdesta olen kuullut huhuja muilta ulkkareilta.
 |
Näkymä parlamenttitalolle Westminster Abbeyn suunnalta.
Huomatkaa telttailevat mielenosoittajat kadun varressa. |
Tehokkaan lippujenhankinnan jälkeen alkoi tehokas turistointi: Trafalgar Square patsaineen, National Gallery van Gogh'n, Renoir'n ja Monet'n maalauksineen ja maistuva lounas ja tee St Martin-in-the-Fields kirkon alle kryptaan rakennetussa ruokalassa. Hienosti säilytetty krypta oli näyttävä, vaikka hautojen päällä lounaan syöminen olikin hieman karmivaa. Lounaan jälkeen uudella energialla paikansimme illan teatterit turisti-infon ystävällisellä avustuksella, minkä jälkeen lähdimme suuntaamaan Lontoon kuuluisuuksia kohden: Big Benia; Westminster Abbey:a, jossa kävimme kuuntelemassa iltalaulun; St.Jamesin puistoa, jossa ensimmäiset kevätkukat jo puskivat maasta ja puista; ja Buckingham Palacea ikuisine turistilaumoineen. Aikataulutus vain petti sen verran, että vihdoin talsittuamme takaisin hotellille, oli aikaa vain hyvin tehokkaalle siestalle ennen viikonlopun ensimmäistä musikaalielämystä: Phantom of the Operaa.
 |
St Jamesin puistossa olivat jo ensimmäiset puut kukassaan.
Epäselväksi vain jäi, oliko kyseessä kirsikka- vai mantelipuu.
|
 |
St Jamesin puisto lammikoineen, lehdettömine puineen
ja kevään ensimmäisine kukkineen. |
Phantom of the Opera on Andrew Lloyd Webberin musikaali, joka on vuodesta 1986 pyörinyt Her Majesty's Theatressa - samaisessa teatterissa, jossa mekin pääsimme sen näkemään. Teatteri itsessäänkin oli valtaisan vaikuttava neljässä kerroksessa olevine katsomoineen. Nykyinen Her Majesty's Theatre, sarjan kolmas, on rakennettu 1897, mutta ensimmäinen teatteri rakennettiin paikalle jo 1705. Ensimmäinen teatteri olikin käytössä 86 vuotta ja toinen vain 19 vuotta ennen tuhoisia tulipaloja. Nykyinen teatteri siis onkin selvinnyt näistä kolmesta kaikkein pisimpään, kypsään 114 vuoden ikään. Tosin ehkä tulipaloilta välttymisestä voidaan hyvän onnen lisäksi kiittää myös ideaa käyttää pelkän puun sijasta myös betonia ja metallia tulipalojen vähentämiseksi. Teatteri on myöskiin kantanut useampaa nimeä vuosiensa varrella: Queen's Theatre, King's Theatre, Italian Opera House, His Majesty's Theatre ja lopulta Her Majesty's Theatre. Hallitsijan kunniaksi teatterin nimiäminen on selkeästi harvinaisen huono idea.
 |
Näkymä Her Majesty's Theatren ylimmältä parvelta.
Vasemmassa alareunassa näkyy näyttämöä hieman etäisyyksien
arvioinnin helpottamiseksi. |
Kuinka vain, nyt 25 vuotta teatterissa pyörinyt Oopperan kummitus oli ehdottomasti maineensa veroinen, jopa katonrajasta katsottuna. Itse asiassa paikkojen korkeus ei haitannut tippaakaan. Ainoaksi häiritseväksi tekijäksi muodostui se, että 1897 penkkivälejä mitoittaessa ihmisiä olivat hitusen lyhyempiä kuin nykyään, mikä oli hieman tuskaista skandinaaviselle koipeliinille, mutta musiikin temmatessa mukaansa ei siitäkään muistanut enää välittää. Luinpa muuten juuri, että 2010 on tullut ensi-iltaan Andrew Lloyd Webberin uusin musikaali ja jatko-osa Phantom of the Operalle: Love Never Dies. Ilmeisesti Webber on työstänyt sitä 15 vuotta, joten seuraavalla musikaalireissulla se taitaa olla ohjelmassa. :)
Onnistuneen musikaalielämyksen jälkeen teimme vielä pikaisen retken Tower Hillille ihailemaan Towerin linnoitusta (vuodelta 1066), Tower Bridgea (vuodelta 1894) sekä tietenkin Thames-jokea iltavalaistuksessa.
2.päivä
Toinen päivä lähti käyntiin jo tutusti pinolla paahtoleipää ja kannullisella teetä. Toinen päivä oli ensimmäistäkin aikataulutetumpi ja niinpä kellon lyödessä kymmenen olimme jo kuninkaallisten tallien pihassa todistamassa ratsuväen vahdinvaihtoa. Hevoset olivat upeita, luonnollisesti, mutta itse seremoniassa ei juuri ollut järjen häivääkään. Tai hienohan se tietysti oli, mutta puoli tuntia kestäneestä seremoniasta hevoset seisoivat ja sotilaat tuijottivat eteensä ilmekään värähtämättä suunnilleen 25 minuuttia. Joka tapauksessa, nähty on. :)
Edelleen tiukan aikataulun armoilla joutuimme valitsemaan British Museumin ja Hyde Parkin väliltä, ja tällä kertaa British Museum voitti. Hienohan se on, mitä sitä nyt kieltämään, mutta turhauttuvimmista museoista turhauttavin: kahden tunnin kiertämisen jälkeen on aivan nääntynyt ja uuvuksissa, mutta museosta on kierretty vasta kymmenesosa jos sitäkään. Ja aina jälkikäteen joku muistaa tiedustella hyväntahtoisesti, että kai muistimme käydä katsomassa jonkun tietyn kohteen, koko näyttelyn helmen. Ei, eipä tietenkään. Rosettan kiveä ihan oikeasti etsin, mutta löydettyäni kolme ihan siltä näyttävää kiveä totesin, että ehkä ne riittävät. Niin tosiaan, mikä oli Se Kohde, mikä olisi tällä kertaa ollut pakko nähdä? Egyptiläisten Kuolleiden Kirja tietenkin, joka on ensimmäistä kertaa ikinä näytillä (yleisesti ottaen vai Egyptin ulkopuolella jäi hieman epäselväksi). Kirja tosin oli jopa luvan kanssa lainassa Egyptissä, eikä luvatta viety niin kuin suurin osa British Museumin irtaimistosta. Ehkä kaikkein suurimman viihdytyksen toi kuitenkin info-taulu, jossa kerrottiin brittiläisen arkeologian alkutaipaleesta Egyptissä: suuri osa haudoista löydettiin jo ryöstettynä, mutta onneksi koskemattomiakin hautoja löytyi. Lue: brittien ryöstettäväksi ja British Museumiin tuotavaksi. Ehkä olen vain kieroutunut, mutta minusta tämä oli vain yksinkertaisesti huvittavaa.
British Museumista jatkoimme tiukan aikataulumme siivittävämänä Covent Gardenin teatterialueelle, paikansimme seuraavan musikaalimme teatterin ja söimme aidon englantilaisen pubilounaan: lammasta minttukastikkeella, nautaa ruskealla kastikkeella, perunoita ja parsakaalia, ja kieltämättä oli ehdottomasti parasta englantilaista ruokaa, mitä tähän mennessä olen syönyt.
Viikonlopun toinen musikaali oli Lion King, joka oli aivan tyystin erilainen kuin edellisillan Phantom. Oli aivan uskomatonta, miten kekseliäästi eläimet oli toteutettu, ja hieno nähdä niin upea tulkinta lapsuuden lempielokuvasta.
Musikaalin jälkeen pimeä oli jo ehtinyt laskeutua Lontoon ylle, mutta lähdimme siitä huolimatta vielä Hyde Parkin suunnalle tähyämään Marple Archin riemukaarta ja etenkin Hyde Parkin Speakers Corneria, mutta harmiksimme jouduimme tyytymään etänäkymään pilkkopimeään puistoon. Fish and chips -iltapalan jälkeen kotiuduimme hotellille ja vaivuimme uupuneena tajuttomuuteen jo yhdeksän aikaan. Hyvä valinta, sillä isän bussi kohti Stanstedin lentokenttää lähti jo aamuneljältä.
3.päivä
Isän lähdön jälkeen sain vielä jatkaa unia muutaman tunnin, minkä jälkeen jätin tavarani hotellille säilytykseen ja suuntasin tekemään viimeisen kierroksen Lontoossa ennen kotimatkaa. Ja niin kävikin, että haastemielessä kävelin Oxford Streetin päästä päähän (maanantaiaamu oli harvinaisen hyvä valinta ja ihmisiä ei ollut tungokseen asti) päätyen Hyde Parkiin, missä odottikin pienoinen yllätys: armeijan ratsujoukot. Sattui nimittään niin, että sunnuntai oli ollut kuningattaren kruunajaisten vuosipäivä, mutta koska sunnuntaina ei saanut ampua kanuunalla, oli juhlallisuudet siirretty maanantaille. Puhtaasti sattumalta osuin siis paikalle sopivasti juuri, kun satakunta hevosta ratsastajineen aloitti esitystä.
Puolen tunnin esitys koostui pitkälti tykinlaukauksista ja hyökkäysnäytöksestä, jossa ylimmät upseerit johtivat hyökkäystä ratsuväen seuratessa tykkejä vetäjien hevosvaljakoiden pitäessä perää.
Hyde park lopulta uhkasi käydä kohtalokseni, sillä puistoon ihastuneena en tullut ajatelleeksi, että puistossa on tosiaan neljä kulmaa joista vain kahdessa on metro. Ja kas kummaa, kun vihdoin pysähdyin lukemaan opasteita, huomasin harhailleeni rakoista tuskaisten jalkojeni kanssa Hyde Parkista Kensington Gardensin puolelle ja tietenkin juuri sille puolelle, jossa niitä metropysäkkejä ei tietenkään ole. Ja ei kuin 90 asteen käännös ja nilkuttamaan toiseen suuntaan. Metro lopulta löytyi 20 minuutin kävelyn jälkeen, vaikka voisin vannoa, että matka tuntui kestäneen vuosia kipeiden varpaideni ansiosta (ja ironian huippuhan muuten oli, että sain alkujaan rakot varpaisiini laastareista, jotka laitoin estämään rakkojen tulemista uusista kengistä..).
Päivän viimeiseksi haasteeksi osoittautui nettikahvilan löytäminen bussilipun tulostamiseksi. Ja uskokaa tai älkää, mutta niitä ei muuten enää montaa ole. Lopulta päädyin nöyrästi paikalliseen kirjastoon kysymään saisinko käyttää nettiä - ja nyt minulla on kirjastokortti Lontoon viiteentoista kirjastoon!
Kotimatka bussissa sujui mukavasti. Takanani tosin sattui istumaan nainen, joka puhui kuuden tunnin matkasta vähintään neljä puhelimessa. Kuski onneksi kuulutti jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, että koko muu bussi ei halua kuunnella puhelua, joten nainen saa joko lopettaa puhelun tai puhua hiljaa. Ihanaa, että kerrankin joku jaksoi huomauttaa siitä. Yleensä kaikki vain manaavat mielessään, mutta harva sitä koskaan sanoo ääneen. Mutta kotimatka siis meni oikein mukavasti ja bussi päätyi olemaan 45minuuttia etuajassa perillä!
Kaiken kaikkiaan kahden päivän hypertehokas Lontoon matka oli aivan loistava!
Ja kirjoitettuani tätä kohta kolmatta tuntia, riittää bloginnälkäisillä taas luettavaakin! Aurinkoista viikonlopun jatkoa sinne kylmään Suomeen täältä lempeästä vesisateesta! :)
