Asettautumista ja jonottamista

Olen nyt virallisesti kuudetta päivää Middlesbroughissa. Kansainvälinen orientaatio oli lauantaiaamuna. Ensimmäisen luennon alussa meitä informoitiin ystävällisesti, että jos emme ole viela tottuneet jonottamaan, opimme sen taidon kylla hyvin nopeasti. Ikävä kyllä se piti täysin paikkansa. Ensimmäisenä päivänä jonotimme ensin hakemaan route card -paperin, joka kuuluu täyttää ja palauttaa ensimmäisen viikon aikana. Sitten jonotimme aloitusluennolle, ryhmiin jakoon, atk-luokkaa, rekisteröintiin, poliisille ja lääkärille ilmoittautumiseen, kopiokoneelle, passintarkastukseen.. Sunnuntai jatkui samassa hengessä, kun heti aamusta pääsimme jonottamaan englannin tasokokeeseen, mutta lauantain kahdeksan tunnin jonotusten sarjalle sunnuntai ei missään nimessä vetänyt vertoja.

Ensimmäinen kokonainen viikko täällä on yliopiston puolelta varsin fiksusti varattu infojen pitämiseen ja kurssi- ja paperisodan käymiseen. Esimerkiksi Jyväskylässähän ne hoidetaan luentojen ohessa heti alusta alkaen, mutta täällä se ehdottomasti vaatii oman viikkonsa. Päälimmäiseksi on jäänyt mielikuva siitä, että vasen käsi ei todellakaan tiedä, mitä oikea puuhastelee. Ihmiset täällä ovat aivan ihania ja hurjan auttavaisia, mutta se ei poista sitä ongelmaa, että britit eivät yksinkertaisesti hallitse organisoimisen jaloa taitoa. Esimerkiksi school of computing:ssa ainakin suomalaiset Erasmus-opiskelijat puuttuvat yksinkertaisesti joka ainoalta listalta ja joka kerta jonnekin jonottaessa me kolme suomalaista Erasmusta pysäytämme jonon, kun virkailijat alkavat pohtia miksi meidän paperimme puuttuvat ja mitä meille pitäisi tehdä. Siinä vaiheessa, kun se tapahtuu kolmannen tai neljännen kerran saman päivän aikana alkaa pikkuhiljaa tulla tunne, että systeemissä saattaa olla jotain vikaa. Toisaalta olen todennut, ettei brittijärjestelmän kanssa toimi mikään muu kuin hyvin zenmäinen asenne, jossa ei anna minkään järkyttää mielenrauhaansa ja uskoo vain vakaasti kaiken järjestymiseen tavalla tai toisella. Se auttaa myös huomattavasti näkemään tilanteiden komiikan. Koska onhan se koomista, että samassa rakennuksessa harhailee kolme suomalaista, jotka soitelevat toisilleen, tietääkö joku missä kurssivalintoja tehdään parhaillaan tai miten kurssivalintoja tehdään ylipäätään. Kokemukset tietenkin kasvattavat ja olen oppinut arvostamaan näinkin lyhyessä ajassa suomalaisten organisointitaitoa hyvin korkealle. Esimerkiksi Jyväskylän Yliopiston Korppi-järjestelmä on aivan mieletön keksintö, nyt kun on nähnyt elämää ilman vastaavaa järjestelmää.

Näin loppuun haluaisin kuitenkin pahoitella kankeaa suomen kieltäni. Olen ollut viikon verran lähes täydellisessä kielikylvyssä täällä ja alkanut huomata huvittavia piirteitä tavassani puhua ja kirjoittaa. Esimerkiksi tätä merkintää kirjoittaessani olen monta kertaa huomannut miettiväni, että englanniksi sanoisin tämän noin, mutta miten sen saa kuulostamaan fiksulta suomeksi. Tai eilen puhelimessa puhuessani paremman puoliskoni kanssa aloitin useamman lauseen englanniksi ennen kuin hoksasin palata takaisin oikeaan kieleen. Oletan kyllä, että suomenkin kieli tulee paranemaan nopeasti, kunhan saan netin kotiin ja pääsen irkkiin ja kirjoittamaan blogiakin useammin, mutta tällä hetkellä suomeksi itsensä ilmaiseminen on niin kankeaa, ettei ole edes todellista.

Pakkaamista, TJ 9

Tänään siis lopulta selätin laiskuuteni ja hain ensimmäiset tyhjät pahvilaatikot kellarikomerostani. Sen jälkeen vietinkin lähemmäs tunnin pohtien, miten IKEAn pahvilaatikkojen kokoaminen voi oikeasti olla niin vaikeaa! Nyt olen saanut kaksi IKEAn pahvilaatikkoa kuitenkin koottua - ja täytettyä kengillä. Vasta muutossa huomaa, miten paljon kenkiä vuosien varrella kertyy, mutta toisaalta ne kaikki ovat vielä ihan käyttökelpoisia, kunhan vanhimpiin lisää uuden kerroksen pikaliimaa koossa pitämiseksi. En vain henno heittää rakkaita kenkiäni pois, sillä vaikka vanhoista vaatteista vielä kykenen luopumaan epäsopivuuden tai kuluneisuuden vuoksi, rakastan vanhoja, nuhruisia ja monilukuisia kenkiäni melkein jopa enemmän kuin kirjojani, mikä on aika paljon sanottu. Suureksi tuskakseni olen kuitenkin todennut, etten millään pysty ottamaan vaihtoon mukaan läheskään tarpeeksi kenkiä, mikä raastaa kovasti sisintäni. Tällä hetkellä olen päätynyt tulokseen, että otan mukaan ah niin arkiset mutta mukavat nahkatennarini, lenkkarit kaikenlaista sisä- ja ulkoliikuntaa varten sekä kevyen ja suht mukava nilkkurikorkkarit. Jos saisin matkatavaroilleni lisäpainoa vielä kymmenen kiloa ja henkilökohtaisen laukunkantajan matkalle, ottaisin mukaan myös vähintään yhdet ihanat paksupohjaiset kenkäsi, jotka valitettavasti painavat reilusti yli kilon parilta, pörröcrocksit aamutossuiksi ja ehkä vielä saappaatkin, mutta valitettavasti välillä pitää elää realiteettien varjossa. Ei sillä, haluaisin kovasti matkalle mukaan Darth Vader bobblehead-figurini, joka aina yhtä söötisti nyökyttelee päätään kun sitä jakkaa tökkiä, mutta tällä hetkellä epäilen sen mahtuvuutta rinkkaani suojamuoviensa kanssa. Toisaalta parempi puoliskoni on hieman vihjaillut, että voi sen tuoda mukanaan kylään tänä syksynä, niin saan jonkun ystävällismielisen hemmon kotiin seurakseni.

Toisaalta, jos aletaan puhua haasteita aiheuttavista matkatavaroista, voisin näin heti alkuun mainita myös pehmokoirani Tikun, jonka myös kovasti haluaisin reissuseuraksi. Valitettavasti Tiku on kuitenkin metrin pituinen, vaikka kovin taipuvainen kylläkin, mutten usko, että saan sitä silti menemään lentokoneeseen matkatyynynä, varsinkaan Ryanairin äärettömänn joustavan käsimatkatavarapolitiikan alaisena. Näiden ajatusten pohjalta olen siis tyytymässä matkaseurana yksin vanhimpaan kaveriini Kaniin, joka uskollisesti on nyt seuraamassa minua tällekin matkalle. Ehkä me Kanin kanssa pärjäämme nyt yhtä hyvin kuin ensimmäisellä Britannian valloituksellani kolme vuotiaana.

Ja nyt, luettuanne pitkät pätkät jaaritteluani kengistä ja pehmoleluista, voinkin paljastaa teille: Minulla ei ole tänään kyllä mitään muuta kerrottavaa! Mihin kaikkeen muuhun tämän lukemiseen käytetyn viisiminuuttisen olisikaan voinut käyttää, eikä sitä enää ikinä saa takaisin! Ehkä kuitenkin voin luvata, etten seuraavassa blogimerkinnässäni ole enää ihan niin julma ja saatan jopa kirjoittaa jostain lukemisen arvoisesta. Valitettavasti tänään ei ollut se päivä (yö).

Kiitoksia ja näkemisiin!

S.

Loki alkaa, tänään jäljellä 13

Tämä on nyt virallinen ensimmäinen kirjoitus ja avaus vaihtoblogilleni. Olen jo muutaman viikon pantannut ensimmäisen merkintäni kirjoittamista. Ensimmäisenä esteenä blogin aloittamiselle oli luonnollisesti nimen keksiminen, mikä on yhtä tuskaista joka kerta. Lopulta kuitenkin päädyin tällaiseen ja olenkin ollut siihen oikein tyytyväinen. Blogin luomisesta onkin jo yli kaksi viikkoa, kun laiskuuden kourissa en ole jaksanut keskittyä kirjoittamiseen. Ja mitä kirjoittaisinkaan? Sekin vaatii hieman pohtimista. Viimeiset viikot olen kuitenkin käyttänyt läpikäymällä erilaisia listoja tehtävistä asioista. Paperisota on käytävä sitkeästi loppuun kolmella eri taholla, asuinpaikka hankittava ja nykyisesti päästävä eroon, roikkumaan jääneet asiat, niin kuin tietokoneen akun ja piilolinssien tilaaminen, kirjaston kirjojen palauttaminen ja laskujen maksaminen pitää hoitaa pois alta. Kaiken kaikkiaan en ole siis ehtinyt edes asennoitumaan lähtöön vielä kaiken mun kiireen keskellä, enkä vieläkään ole sisäistänyt, että lähtöön on enää kaksi viikkoa.

Ennen kuin ajatuksen virta ihan ottaa vallan voisin kuitenkin kertoa ensin vähän elämäni tosiasioita. Vietän siis lukuvuoden 2010-2011 Middlesbrough'ssa Pohjois-Yorkshiressa, Iso-Britanniassa. Middlesbrough sijaitsee siis suhteellisen pohjoisessa Englannissa, mistä kertoo se, että Skotlannin Edinburgh on huomattavasti lähempänä kuin Lontoo. Middlesbroughin lähellä sattuvat myös olemaan James Herriotin maailmaan ihastuneille tutut Yorkshiren nummet ja itse asiassa Herriotin kotikylä sijaitsee 23 mailin päässä Middlesbrough'sta. Yksi paikka siis lisää välttämättömien nähtävyyksieni listalle.

Mitä sitten tiedän tulevasta vaihdostani? Hyvin vähän itse asiassa. Olen nyt tiennyt muutaman päivän, että tulen asumaan Crescent Roadilla, mikä kuulostaa omaan korvaani lupaavalta. Tiedän myös tulen jakamaan asunnon kolmen muun tytön kanssa, mutta siinä olikin kaikki mitä asunnosta tiedän. Tulevista kursseista tiedän vielä vähemmän, sillä teen vasta parhaillaan kuvaportfoliota toivossa, että saisin luvan osallistua mallinnus- ja animointikursseille, jotka vaativat jonkinmoista taiteellista lahjakkuutta. Varasuunnitelmanani on luonnollisesti aina niin ihastuttava ja rentouttava ohjelmointi, mutta senkään hyödyllisyyttä en vain pysty kieltämään.

En ole varsinaisesti sisäistänyt lähdön lähestymistä. Tiedän, että se on pian ja on kiire tehdä kaikki, mitä aikoo vielä ennen lähtöä. Siitä huolimatta elän vielä varsin huolettomassa maailmassa ja hoitanut kaikessa rauhassa kaiken maailman virastokäyntejä pois alta ennen kuin alan kiusata itseäni pakkaussuunnitelmilla. Viikon päästä perjantaina pitäisi kuitenkin olla tavarat pääosin kasassa, joten ei voi kuin onnitella itseään siitä, että melkein kaikki byrokratia on hoidettu. Suurin jännitys tällä hetkellä on enää se, ehdinkö saada YTHS:n hammaslääkäriin peruutusajan näyttämään kahta tulehtunutta ja reikäistä viisaudenhammastani, joista kovasti haluaisin eroon vielä tänä syksynä. Ja sikäli mikäli joku huomauttaa, että onhan tässä ollut aikaa käydä hammaslääkärissä, vastaan, että YTHS on ollut syyskuun alkuun asti kiinni ja toisaalta toinen viisaudenhammas tulehtui vasta nyt. Mikä lopulta itse asiassa johti siihen, että löysin toisenkin viisauden hampaan ja totesin, että se on a)hyvin kipeä ja b)aivan mahdoton puhdistaa sijaintinsa ansiosta. Näillä säälipisteitä keräten YTHS:n tädeiltä toivon siis, että pääsen vielä epätoivotuista hampaistani eroon ennen lähtöä (koska kukapa ei haluaisi vieraassa maassa hammaslääkäriin tai elää kahdeksan kuukautta mädäntyvän hampaan kanssa..).

Salakavalasti iskevän väsymyksen alistamana lopetan ensimmäisen blogimerkintäni tähän ja lupaan kertoa täällä kuulumisiani jatkossakin. Suurella mielenkiinnolla itsekin odotan, mitä brittibyrokratian ihanat kiemurat tuovat vielä tullessaan. :)

Kiittäen ja kumartaen,

S